Hienon ja kalliin ruoan illuusio

Ila: Olen turhan usein joutunut väittelyyn ihmisten kanssa, jotka eivät aktiivisesti käy high end -ravintoloissa, ravintoloiden ja niiden ruoan tasosta. Tämä voi toki johtua kiusoittelevasta ja väittelevästä luonteestani, mutta pohjalla on oma mielipiteeni kulloisestakin paikasta. Tarkoitukseni ei ole loukata muita tai muiden kokemuksia ravintolasta, mutta usein ihmiset taipuvat pienen ”objektiivisen” (lue: jonkun toisen) näkökulman jälkeen vaihtamaan tai loiventamaan mielipidettään.

Ymmärrän, että odotusarvo pitkää iltaa kohtaan on korkealla, mikäli ravintolaa on hehkutettu ja tiedossa on mennään-syömään-hienosti-ilta. Odotusarvon kuuluukin olla korkealla, mutta toteutusta pitäisi pystyä arvioimaan edes vähän objektiivisesti, koska miten muuten tiedät oliko ilta sen kaiken arvoista. Kun näet valkoiset pöytäliinat, kristallit tai täyden salin ja tiedät, että kaaaaaikki muutkin on sanoneet paikkaa hyväksi, moni sulkee oman mielipiteensä pois päältä. Lisäksi kun ilta on spesiaali, loppulasku iso ja kaiken kuuluisi olla ahniintäydellistä, on psykologisesti hirmuisen korkea kynnys myöntää itselleen, että kaikki ei olekaan täydellistä. 

Annan esimerkin: Gaijin. Todella todella moni makustelee ja fiilistelee tulevaa iltaa Gaijinissa. Paikkahan on mielestäni ihan ok, ruoka ihan ok ja palvelu joskus jopa ok. Iltaa hehkutetaan etukäteen, #paskasomeen näppäillään kuvia ja sitten vielä brägätään myöhemmin kavereille. Ja usein, kun alkaa kyselemään tarkempia, kokemuksesta löytyykin säröjä täydellisyydessä: palvelu on liukuhihnamaista ja koittaa vaan saada pöydän tyhjäksi seuraaville, ruoka on välillä viileää ja viinit keskinkertaisia.

Lähinnä koitan tällä sanoa, että älkää hämääntykö komeista puitteista ja hintalapusta. Ne eivät ole takeita hyvästä ruoasta ja fiiliksestä. Olkaa rohkeasti omaa mieltänne kokemuksesta ja julistakaa sitä. Äläkä nyt ainakaan tykätkö paikasta vain sen takia, kun ”siitä nyt kuuluu tykätä” ja kaikki somessa hehkuttaa paikkaa (mm. The Cock on nyt vaan ollut hirmuinen pettymys niin monella tasolla, että sitä on hankala sanoiksi pukea). Don’t believe the hype. Usko itseesi. 

Ribe - Tallinnan helmi

Tiina: Joskus sitä vaan tietää, että illasta on tulossa poikkeuksellisen hyvä. Näin viime viikonloppuna Tallinnassa. Taskuun passi, toiseen hammasharja ja käsikynkkään oma äiti. Kuten asiaan kuuluu, pääpäivä huipentui pitkään illalliseen vanhan kaupungin sydämessä. Ravintolan valinta ei ollut helppo sillä Tallinna on viime vuosina kunnostautunut hinta-laatusuhteeltaan loistavien fine dining -ravintolakonseptien kehittämisessä. Tavalleni uskollisesti tämäkin päätös syntyi lopulta täysin fiilispohjalta. Usein parhaat jutut löytyy intuition johdattamana, eikä tälläkään kertaa mennyt pieleen.

Ribe on vuonna 2007 perustettu ravintola Tallinnan vanhan kaupungin ytimessä. Se yhdistää ranskalaista keittiötä pohjoismaalaisiin raikkaisiin makuihin. Keittiömestariksi on vuonna 2014 valittu Radoslav Mitro on hakenut vauhtia Nomasta, joten ihan turhasta jätkästä ei ole kyse. 

Ravintola itsessään on jotenkin äärimmäisen viihtyisä. Ravintoloihin pätee täysin sama periaate kuin ihmisiin: ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Ribe on hienostunut mutta nuorekas. Yläkerran ruokailusali on rakentunut alakertaan vievän portaikon ympärille, joten myös kaikki primitiivisesti selkä seinää vasten hakeutuvat yksilöt (lue: Ila) tuntevat täällä selustansa turvatuksi.

Luonnollisesti valitsimme talon pisimmän maistelumenun, seitsemän ruokalajia. Shampanjakilistelyn kylkeen valitsimme menuun räätälöidyn viinipaketin - päätös kannatti! Yllättävän ruokaisan keittiön tervehdyksen jälkeen pääsimme kiinni ensimmäiseen annokseen: tomaatticonsommé, jonka ei kannata antaa hämätä vaatimattomalla ulkonäöllään. Kirkas kasaan keitetty liemi toi esiin tomaatin maun parhaimmillaan. Rasvainen vuohenjuusto täytelöitti makua ja makeahko viini korosti tomaatin makeutta. Kesäinen, raikas ja yllättävän ruokaisa. Korianteri tuntui vielä tässä vaiheessa iltaa ihan hauskalta ja yllättävältä lisältä riisuttuihin aitoihin makuihin yhdistettynä.

Toisena ruoka-lajina tarjottiin kevyesti suolattua lohta saksalaisen rieslingin kaverina. Kepeä viini toimi loistavasti. Raaka, tuore, hyvin valmistettu kala on vaan niin hyvää. Ja mitä vielä, keittiö päätti yllättää lisäämällä täydellisen kalan viereen täydellisen viiriäisenmunan! Tässä vaiheessa kuitenkin jo ihmetytti, kun korianteri oli toistamiseen ilmestynyt lautaselle.

Kolmantena annoksena nautittiin viiriäistä Järveotsan maatilalta. Kesäisen makea ja kepeä hernepyre toimi hienosti todella tumman, kokookeitetyn kastikkeen rinnalla. Itävallan raikas Grunen Veltliner oli sopivan kuiva ja hapokas nostamaan ruoan kaikki rikkaat vivahteet esiin. Neljäntenä ruokalajina eteen kannettiin jännittävä ja erikoinen annos: juuriselleriä, jogurttia ja tryffeli-kastiketta. Älä anna nimen hämätä, juuriselleri voi parhaana iltana viedä koko potin kotiin! Toisaalta tryffeli on kuin pekoni: kaikki maistuu sen kanssa hyvältä. Pointsit vielä viinistä, chileläiset toimivat minulle aina (ruoan kanssa tai ilman). Mutta, korianteri.









Illan ehkä ennalta-arvattavin annos oli viidentenä eteen kannettu possu. Myönnetään, possu ei yleisestikään ole minulle se ykkösvalinta ja toiseksi, lämpeän aina enemmän alku- kuin pääruokiin. Verkkosivustolla maistelumenun pääruoaksi listataan siika-annos... Sainkin possua, harmi. Tämän ruoka-lajin paras osuus oli kaikki muu paitsi itse pääraaka-aine. Tryffelikastike teki kyllä onnelliseksi. Samoin pisteet luovasta tavasta yhdistää kahta erilaista possua: fileé ja pekonikuutio. Illan ainoan punaviininä tarjoiltiin jykevä Pinot Noir (kyllä vain!). Tässä vaiheessa äitini nimeämä "päivän rehu" alias korianteri tuntui jo täysin turhalta.

Jälkkärit toimivat hienosti. Toiseksi viimeisenä ruokalajina tarjoiltiin kepeä hapankerma-jäädyke. Sopivasti hapan ja raikas annos neutralisoi makuaistia ja valmisteli ruokailijaa illan varsinaiseen jälkiruokaan. Nerokasta. Ilta päättyi täyteläiseen raparperijäädykkeeseen, joka tarjoiltiin yllätyksellisesti basilikasorbetin kera. Päälle vielä hasselpähkinää ja keksimurua niin tämä nainen on myyty. Itävaltalainen Türk-viinitalo näkyi uudelleen jälkiruokaviinin muodossa.

Kaiken kaikkiaan ilta, ruoka ja palvelu toimivat upeasti yhteen. Menu oli tällä kertaa kuin räätälöity syöjillensä ja en oikeastaan keksi mitä olisin jäänyt raaka-aineiden osalta kaipaamaan. Erityismaininnan haluan antaa sommelierille, joka oli tehnyt upeaa työtä viinien ja ruokien yhteensovittamisessa. Annokset olivat balanssissa sekä makujen että tekstuurien osalta. Mutta se korianteri. Korianteri on kuin ketsuppi, sillä saa peitettyä monta epämääräistä makua. Tällä kertaa maut olivat erityisen onnistuneita, joten miksi korianteri? Ribe, seisokaa rohkeasti makujenne takana ja jättäkää ketsupit makaroonille.

Palvelu oli pääosin erittäin laadukasta. Kyllä, on hienoa jos tarjoilija huomaa asetella lautasliinan asiakkaan syliin (ks. Alinean keikka), mutta jätä se tekemättä, jos et sitä tee jokaiselle seurueen jäsenelle. Etenkin jos heitä on vain kaksi. Muilta osin palvelu oli välitöntä, asiakkaan huomioivaa ja ammattitaitoista.

Tämän illan jälkeen en yhtään ihmettele miksi Ribe on yksi Viron rakastetuimmista ravintoloista. Hintalappu oli reipas 200 euroa, joten hinta-laatusuhteeltaan ilta tuntui todella edukkaalta.

Tiinan arvio:
Ruoka: 8 +  
Juoma: 8 1/2
Palvelu: 8 +
Kokonaisuus: 8 1/2

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Tunnelmallinen miljöö
+ Lämmin palvelu
+ Viinipaketti, plussaa painotuksesta vaaleisiin!
+ Hinta-laatusuhde
+ Talon omat, itseleivotut leivät
- Hapuileva tarjoilija
- Korianteri - päivän rehu

Mikä: Viron top 10 listalle useana vuonna valittu, Tallinnassa toimiva fine dining -ravintola. Tunnettu myös suomalaisten matkailijoiden keskuudessa.

Nahm - Ranking-listapettymys Bangkokissa

Ila: Kaverin häät olivat Bangkokissa. Mikä ihana tekosyy syödä hyvin! Mukaani tarttui hääpäivän jälkeisenä sunnuntaina hääpari ja pari kaveria.

Nahm on Bangkokin kohisten kasvavan fine dining scenen ylihypetetyin yksilö. Oligarkit ja muut tungeksivat Bangkokiin ostamaan kiinteistöjä, shoppailemaan puolen miljoonan kelloja ja syömään kalliisti. Tähän maksukykyiseen kohderyhmään, jolle (kallis) hinta on tärkeämpää kuin laatu, Nahm iskee.

Australialainen keittiömestari David Thompson laajensi joitakin vuosia sitten Michelin-tähden saaneen (ensimmäinen palkittu thaikku-ravintola btw.) Nahm-konseptinsa Lontoosta Bangkokiin. Lontoon Nahm suljettiin jo 2012, mutta Bangkok porskuttaa. Nahm oli 2014 maailman 13. paras ravintola ja uusimmallakin listalla vielä sijalla 22. Totaalisen yliarvostettua!

Ravintola sijaitsee Bangkokin ytimessä Metropolitan by COMO -hotellin yhteydessä (yyyyh, hotellirafla). Sivuhuomiona: alkudrinkit kannattaa nauttia Metropolitanin vieressä olevassa Banyan Tree -hotellin huipulla olevassa kattobaarissa - auringonlasku ja fiilis ovat uskomattomat, niistä enemmän joskus toiste. Sisustus on hä-mä-rä! Todella pimeätä. Puuta ja maansävyjä. Tyylikästä, moderni aasialainen look.

Ruoaksi valikoitui set menu, joka koostui à la carten yksittäisannoksista. Yhteensä ruokalajeja noin 16. Paljon salaatteja, mikä oli positiivinen yllätys. Aasialaiseen tyyliin ruokalajit eivät tulleet pikkuhiljaa erikseen vaan neljänä aaltona: amuse bouche (canapet), alkuruoat, pääruoat ja jälkiruoat. Safkat eivät olleet annoksina kunkin ruokaiijan lautasella, vaan ne tuotiin tarjoiluastioissa. Esillepano oli...noh...se on aasialaista, joten moni ruoka oli toki nättiä, mutta esillepanosta ei oikein voi puhua. Maku oli toki hyvää, ei suuria pettymyksiä, mutta pisti ajattelemaan, että miksi tätä mestaa hehkutetaan näin paljon.

Esiinnostettavia ruokalajeja on vaikea eritellä, kun kaikki tulivat samoihin aikoihin pöytään, mutta yrttinen ja chilinen possuwok oli yksi parhaista koskaan. Jälkiruoat olivat thaimaalaisia klassikkoja, jotka toki hyviä, mutta eivät mitenkään tarpeeksi fancyja tämänkaltaiseen illalliseen. Sticky rice ei vaan ole fine diningia, vaikka sen miten tarjoilisi.

Viinivalikoima on kattava ja kuten arvata saattaa (lähes) kaikki viinit ovat tuotuja. Mitään viinipakettia ei ole, eikä se tämänkaltaiseen ruokailuun oikein soveltuisikaan. Listalta valikoitui pääosin listan keskihintaisia pulloja. Viinien hinnat olivat kalliita johtuen osittain tuonnista osittain paikan tavoittelemasta kohderyhmästä. Roederer + viisi viinipulloa + avecit + muutama olut. Meno oli aikalailla hilpeätä loppua kohden.

Palvelu oli täysin mitäänsanomatonta. Ehkä Nahm tavoittelikin sitä, ettei tarjoilijat nouse esiin mitenkään, mutta itse jäin ainakin kaipaamaan huolenpitoa!

Hintalappu viiden hengen pitkälle setille oli yhteensä melkein pari tonnia, jonka kiltisti höyläsin omalle kortilleni. Onneksi sentään kaverit olivat kustannuksia jakamassa.

Ilarin arvio:
Ruoka: 7,5
Juoma: 8
Palvelu: 6
Kokonaisuus: 7

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Fine dining aasialainen on harvinainen konsepti
- Ylihypetys
- Keskinkertainen harmaus vähän kaikessa

Mikä: Nahm, maailman listalla hyvin ränkätty rafla Bangkokissa. Aasialaista aasiassa. 
www.comohotels.com/metropolitanbangkok/dining/nahm

David Mollicone - Ranskassa ranskalaista

Heinäkuisella Ranskan road tripillä päädyimme yöpymään pieneen Saint-Paul-Troix-Chateuxin kylään. Tavoite oli löytää pittoreski, mutta kovatasoinen hotelli poissa ihmisten joukosta. Haaveilimme pakopaikasta jossain Provencen laventelipeltojen keskellä ja kohteeksi valikoitunut Villa Augusta oli kaikkea tätä. Valintaan vaikutti osaltaa myös Villa Augustan yhteydessä toimiva kehuja kerännyt ravintola. Keittiömestarinsa mukaan nimetty David Mollicone on saanut Micheliniltä kolmen haarukan bib gourmand -maininnan punaisilla aterimilla, joten ihan etukorttiruokaa tuskinpa on tarjolla.

Pitkän ja ruuhkaisen ajopäivän päätteeksi päädyimme valitsemaan ravintolan kohteeksemme heti sisäänkirjautumispäivänä. Pikainen lenkki, pikainen suihku, (ei-niin-pikainen) laittautuminen ja ei kun alakertaan.

Meidät ohjattiin aulan läpi huvilan toiseen päähän, ravintolasiipeen. Huvila-alue on rakentunut vanhan päärakennuksen ympärille. Aidattu lintukoto puutarhoineen, vesielementteineen ja uima-altoineen on hyvin hurmaava. Ravintolasiipi edustaa modernimpaa suuntausta: sisustus on hyvin neutraalin sävyinen ja hillitty. Ilari luonnollisesti fiilisteli komeaa lasiseinäistä viinikellaria. Ravintolan seinä avautuu lämpiminä aikoina puutarhaan ja illan hämärtyessä syödään kirjaimellisesti tähtitaivaan alla. Musiikkia ei tarvita, heinäsirkat hoitavat sitä virkaa. Tänä iltana olimme ravintolassa ensimmäisten joukossa!

Ensimmäinen iso miinus tuli heti alkumetreillä, kun alkudrinkiksi tilattu Dry Martini oli mokattu. Selvästikin lasiin oli kaadettu vain Martini-merkistä vermuttia, ja sehän aiheutti - kuten arvata saattaa - hirveän makushokin. Eipä tämä olisi maailmaa kaatanut jos hovi tai tarjoilija olisi osannut fiksata homman ripeästi, mutta tähän meni turhan pitkään minun makuuni ja koko Dry Martinia en sitten saanut - vaihdoin suosiolla juoman toiseen.

Menu oli 7 ruokalajia + amuset + juustot + petit foursit. Setti alkoi lohella, Tiinan spesialiteetilla. Lohi oli sitruskypsennettyä, sopivan raakaa ja kaikki maut tallella. Koko menu oli periranskalaista: maksaa, ankkaa, yrttejä, kukkia ja kaikki läheltä. Illan ylivoimaisesti mielikuvituksellisimman annoksen pääosassa oli tomaatti! Tomaatti! Kaikista maailman raaka-aineista juuri tämä valikoitui annoksen keskiöön. Kumpikaan meistä ei ole mikään suunnaton tomaatin ystävä, mutta tomaattia viidellä tapaa -annos oli hämmentävä. Emme olleet juuri koskaan saaneet 1) tomaattia noin monessa totaalisen erimakuisessa paketissa ja 2) noin hyvänmakuisena. Uskokaa, tätä vihannesta ei uskoisi samaksi, jota Suomessa tomaatiksi kutsutaan. Viisi eri tomaattia, viisi eri makua. Siihen kun vielä yhdistää sopivan vienosti happaman mozzarellan laadukkaalla oliiviöljyllä niin hetken jopa tuntui että maailma on valmis.

Usein juustot, vaikkakin kuuluvat ranskalaiseen keittiöön, jäävät hieman sivuosaan. Molliconen juustokärry oli massiivinen, totaalinen valinnan mahdottomuus kahdenkymmenen erilaisen lähellä tuotetun juuston välillä. Ila tykkäsi valinnoistaan, Tiina ei niinkään. Tasan ei mennyt arpaonni tällä kertaa.

Viiniähän ei Ranskassa paketeissa juuri saa. Päädyimme pariin Chablis-pottuun ja olimme tyytyväisiä valintaamme. Viinilista oli laaja ja sen yhdistävä tekijä oli valmistusmaa (Ranska) painottuen lähiviineihin.

Palvelu oli ihan ok. Davidin vaimo toimi ravintolan hovina ja hanskasi homman hyvin, mutta tarjoilijoilla oli hommassa kyllä opettelua. Kontaktia meihin ei otettu juuri yhtään - monella tuntui kielimuuri aiheuttavan paniikin.

Raadin arvio:
Ruoka: 7
Juoma: 7.5
Palvelu: 7
Yleisesti: 7

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Tomaattiannos!!!
+ Keittiömestarin henkilökohtainen tervehdys - tämä jos mikä tekee vieraan olosta eritysen.
- Palvelu ei oikein paikan tasolla
- Hintava tasoonsa ja menun pituuteen nähden

Mikä: David Mollicone, Villa Augustan yhteydessä toimiva hotelliravintola.

www.villaaugusta.fr

A21 Dining - Ha-assu idea, lättänä toteutus

Ila: Pakko kirjoittaa pieni vastapallo, kun tänään ilmestynyt Kauppalehti Optio oli mennyt arvostelemaan A21 Diningin.

A21 Dining on maailmanparhaaksi coctailbaariksi 2009 (www.worldsbestbars.com mukaan) nimetyn A21 Cocktail Loungen brändilaajennus ruokaan. Coctail Lounge oli aidosti todella todella hyvä: raaka-aineet huippua ja mixologit alansa ykkösiä. Nykyisin CL:n paikalla pörrää saman omistajapohjan Decades - pikkusen maanläheisempi paikka.

Optio hehkutti hirmuisen paljon A21 Diningia tänään: 16 pistettä ruoasta (0-20), hinta/laatu sai +/- ja palvelu sekä miljöö viisi tähteä. Todella kovat pisteet. Yleensä olen somewhat samoilla linjoilla Option arvosteluissa, mutta nyt en.

Ei isompaa illalliskertomusta tällä kertaa; viime kerrasta on kymmenisen kuukautta, enkä vaan muista enää kaikkea. Kuviakaan ei löytynyt. Joko sisäinen bloggari minussa ei ollut vielä edes tiedostamattomasti herännyt ja napsinut niitä talteen tai ilta oli yksinkertaisesti...äh jotain, ettei se tuntunut siinä hetkessä tärkeältä. Ette te olisi niitä kuitenkaan halunneet nähdä, suttuinen kamerakännykkäotos tekoloimujen hohteessa välkkyvästä alkupalasta tyydyttäisi teitä yhtä paljon nyt kuin meitä sinä iltana.

Miljöö on oikeasti ihan hauska, pikkuisen erilainen. Alkudrinkin voi nauttia baarin puolella tekonuotion loimussa, hauskaa. Itse olen syönyt valkoisilla verhoilla, valkoisilla tuoleilla, valkoisilla sohvilla sisustetussa Lumivalkea (tjsp.) salissa. Ei suuria riskinottoja, ei ylitsevuotavaa eleganssia. Takuuvarmaa ja pikkiriikkisen mielikuvituksellista. Toimii.

Sääli, kuva ei tällä erää A21:stä mutta tarpeeksi lähellä.

Ruoka on fine diningia (thank god), mutta ei mitenkään säväyttävää. Hyvää ehdottomasti, mutta ei 16 pisteen arvoista! Ei lähellekään. Vaikka raaka-aineet ja esillepano on kohdallaan, jää kokonaisuudesta vähän lattea fiilis ja maku. Makukäyrän huiput ja alhot on tasoitettu, eri raaka-aineiden valmistustavat pelkistävät tekstuureja ja näin jäljellä on pikkuisen tasapaksu ja mitäänsanomaton illallinen. Palvelukokemus on ystävällinen, muttei mitenkään asiantunteva tai asiakaskunnan eri piirteitä huomiova.  Kaikki nämä asiat huomioiden, hinta on mielestäni vähän kalliin puoleinen: yhteensä parin hengen iltaan pitkän kaavan kautta meni noin 350 euroa.

Yleisesti paikan isoin plussa ja miinus on konsepti. Tarinallistaminen on tämän hetken juttu ja A2 on siinä ollut pitkään aikaansa edellä mutta se ei saisi viedä huomiota liikaa pois itse ruoasta. Kuten esimerkiksi Alinean postauksessa mainittiin, maailmanluokan huippuravintolat ovat usein äärimmäisen minimalistisia mitä tulee miljööseen. Ruoalle annetaan tilaa. Pitkän menun (, joka muuten on jo pitkään ollut "Saaristoretki" ja teema sen mukainen) kyytipojaksi voi toki valita viinit, mutta paikka on rakennettu cocktailien ympärille eli when in Rome - valitse paritetut cocktailit! Idea on hauska, mutta kaipa minä sitten vaan olen joku puritaanitiukkapipo, ruoka on vaan parempaa viinin kuin drinksujen kanssa!

Sorry Optio, close but no cigar.

a21.fi/dining/

Micheliniä koko kansalle!

Sinä, juurikin sinä, joka olet matkaamassa Ranskaan 21.9.-4.10. välisenä aikana. Nyt tarkkana!

Ranskassa järjestetään jo kuudetta kertaa upea Tous au restaurant -tapahtuma, jonka myötä useat paikalliset huippuravintolat avaavat ovensa kansalle. Teemana on "Votre invité est notre invité" eli kevyesti suomennettuna vieraasi on meidän vieraamme. Ravintolat tarjoavat kaksi menua yhden hinnalla. Mukana on hyvinkin nimekkäitä Ranskalaisia huippuravintoloita ja keittiömestareita, joten diili on ehdottomasti loistava. Maistelumenun fiilikseen ei ihan kuitenkaan päästä vaan kyseessä on kolmen ruokalajin ja viinilasillisen setti.

Tapahtuman idea on kerrassaan loistava: tavoitteena on madaltaa ihmisten kynnystä kokeilla fine diningia ja saattaa ihmisiä huippugastronomian pariin. Ärsyttävän hurmaava idea! Tekisi mieli hypätä koneeseen ja hurauttaa Ranskaan....kolmannen kerran tänä vuonna. Äh. Turha sitä on kiistää, ranskalainen keittiö on tämän kaksikon ehdoton heikko kohta.

Aseta siis nettiselain oikealle taajuudelle ja klikkaa pöytävaraukset kuntoon jo tänään. Pöytävarausten vastaanottaminen aloitettiin eilen ja tapahtuman (tuskin ainakaan hiipuvasta) suosiosta päätellen pöydät myyvät itsensä pikavauhtia loppuun. 

Menkää, maistakaa, nauttikaa ja fiilistelkää. Kertokaa sitten mistä me täällä Suomessa jäimme paitsi! 

Lisätietoa tapahtumasta: http://www.tousaurestaurant.com

Le Clair de la Plume - Salainen puutarha Provencessa

Le Clair de la Plume on yhdellä Michelin-tähdellä ränkätty ravintola Grignanin kylässä Provencessa. Itse kylääkin voisi hehkuttaa: mäen päälle rakennettu renessanssi-linna, jota ympäröi keskiaikainen kylä - ja koko kauneus on rakennettu keskelle laventelipeltoja. Mitäpä tästä, perus Provencea.

Ranskan keikauksella löysimme itsemme illan jo hämärtyessä taksista matkalla Grignaniin. Tämä ilta on ansaittu, takana on kuitenkin rankka päivä helteisellä uima-altaalla. Ummikko ranskis kuskimme jätti meidät kylän keskelle, selvästi tarkempi osoite pitää selvittää itse. Kylä kylpi ilta-aurigossa, tuntui kuin olisimme tulleet todella keskelle ei mitään. Ei muuta kuin puhelin esiin ja navigaattori laulamaan. Pienen reippailun ja korkokengistä kitinän jälkeen löysimme rautaisen portin puutarhaan, jossa oli pieni kyltti: Le Clair de la Plume.


Kuin salainen puutarha. Itse ihanuus. Rönsyilevä, piilossa kaikesta. Kymmenkunta pienehköä pyöreää pöytää kukkivan runsauden keskellä loivat täydellisen kepeän romanttisen tunnelman. Epätodellisen. Köynnösruusun viettelemän suihkulähteen takana pilkotti huvilamainen rakennus. Meidät ohjattiin lasitetulle kuistille, josta seurasimme tätä upeaa näytöstä. Ja ne ihmiset! Kuin karikatyyreja 1920-luvun ranskalaisesta elokuvasta. Ja sitten me. Kyllä mekin todella kauniita oltiin. Uskomattoman epätodellista ja unenomaista. Aikamatka.

Nyt pienen pieni disclaimer. Altaalla aloitettu rose-viinin naukkailu saattaa tarkimpia muistikuvia hieman pyöristää, mutta emmeköhän me kollektiivisesti osaa tämän elämyksen tiivistää tekstiksi. Menu oli inhimillisen mittainen 7 ruokalajia, joskin parit amuset alkuun, juustot ja petit foursit loppuun pidensivät kokemusta huomattavasti. Ranskalaisen keittiön ytimestä oli teemaraaka-aineeksi valikoitunut tryffeli. Tryffeli! Jeeeei!

Ruoka oli tasaisen hyvää. Välillä tryffeli hallitsi makuja, välillä se näytteli vain pienen pientä taustaa. Toisena alkuruokana saapunut foie gras oli (kuten aina!) taivaallista! Hanhenmaksa maistuu vaan dekadenssille. Suussa sulavaa ja paheellista. Koskaan ei voi kieltäytyä. Mascarpone-risotto tryffeliemulsiossa aiheutti risotto-fanaatikolle pahan tunteen: annos oli aivan liian pieni. Se olisi ensinnäkin pitänyt tulla isossa isossa puurokulhossa ja se olisi pitänyt saada lapioida suuhunsa lusikalla. Ankka jakaa usein mielipiteitä, niin se teki meidänkin osalla - ei missään tapauksessa huonoa, mutta kun toinen nyt vaan on sekaisin ankoista. Tryffelillä höystetty suklaakakkunen tiivisti illalliskokemuksen.

Periranskalaiseen tapaan, mitään viinipakettia ei ollut. Päädyimme lasilliseen shampanjaa ja jatkoimme paikallisella kuivalla valkoviinillä. Hyviä, eivätkä jättäneet ruokaa piiloonsa. Istuimme pitkään - taas viimeisiä ravintolassa. Palvelu oli alkuun makuumme hieman jäykkää, mutta myöhemmin vakitarjoilijaksemme valikoitu varsin vekkuli tapaus: harvoin sitä ulkomailla tapaa hovia, joka pikkuisen kiusoittelee ja pilkkaa ruokailijoita. Mies luki loistavasti mielialamme ja huumori oli kanssamme samalla asteella. Kaverille rohkeudesta isot pisteet!

Illallisen loppuvaiheessa alkoi kuulu vaimeaa jyskettä. Ilotulituksia! Tämä teki tilanteesta, miljööstä ja tunnelmasta vielä asteen epätodellisemman. Rautaportin sulkeuduttua palasimme takaisin pikkuruisen Provencelaiskylän hiipuvaan arki-iltaan. Jotain outoa illassa oli: paikastahan emme saaneet yhden yhtä onnistunutta kuvaa, jossa kaikki kauneus olisi päässyt oikeuksiinsa (kiitos Le Clair de la Plume kuvituksesta yhtä tärähtänyttä otosta lukuunottamatta).

Hintalappu oli kaikkiaan noin 350 euroa, joka ei nyt ollut halpa, mutta hintansa arvoinen. Miljööstä täydet pisteet.

Raadin arvio:
Ruoka: 8
Juoma: 7.5
Palvelu: 9
Kokonaisuus: 8

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Provence.
+ Kerrassaan hurmaava miljöö! Harvoin pääsee kokemaan vastaavaa Liisa Ihmemaassa -fiilistä.
+ Veikeä, mutta äärimmäisen ammattitaitoinen tarjoiluhenkilökunta.
+ Tryffeli - kuvitelkaa, koko menu oli rakennettu tämän ihanuuden ympärille.
+ Foie gras, aina ja ikuisesti t. Ila
+ Kaukana kaikesta
- Kaukana kaikesta

Mikä: Piskuinen Le Clair de la Plume, boutique-hotellin oma 2015 tähdellä palkittu ravintola keskellä Grignanin kylää Provencessa. Keittiötä johtaa Julien Allano, jo aiemmin Avignonilais ravintolansa tähtiin johdattanut keittiömestari.

www.clairplume.com

La Maison - hapuilevaa ranskista

Ilari:

Tulipa ihan hirmuinen tarve istua iltaa pitkän kaavan kautta, kun Tiinan vinkkauksesta surffasin La Maisonin sivuille. Kuukausi taaksepäin Eirassa avattu ranskis sai toimia krapulapäivän illan kohteena.

Raflan lokaatio on sinänsä hyvä, mutta kuulemma ei kuitenkaan. Viimeisen kymmenen vuoden aikana samoissa tiloissa on toiminut 20 eri ravintolaa. Ans' kattoo miten näille käy. Sali on täynnä ja hälyinen, onneksi meillä kävi tuuri ja meidät ohjattiin perälle kahden hengen kabinettiin. Iiihhanan romanttista ja epäsosiaaliseen fiilikseen sopivasti pois muiden ihmisten luota. Kahden hengen kabinetteja ei liian usein vastaan tule ja kaipa tätä voi vuosipäiviään viettäville romantikoille suositella, jos ei huono ilmastointi ja kuumuus haittaa. Vanhan talon ongelmia.

Ruoka oli hyvää. Osittain jopa tosi tosi hyvää. Alla pornokuvia annoksista. Omat suosikkini löytyivät kolmella tavalla valmistetusta kukkakaalista. Mahtava annos, joskin totaalisen epäkuvauksellinen. Kukkakaaliakin parempi oli kuitenkin karitsa. Karitsa oli niin hyvää, että pistää vihaksi. Vihaksi siksi, kun tiedän etten täysin vastaavaa annosta tule enää koskaan kokemaan. Tosi tosi tosi hyvää. Tiina mehusteli 

Lunta ja Jäätä -nimistä jälkiruokaa. Myönnän, annos oli kiva yhdistelmä raikkautta ja hauskaa esille panoa. Ja sitä oli paljon! Annoksen hunajakenno toi mukavaa suutuntumaa muuten kuohkeaa lapioitavaan. Muista ruokalajeista nostaisin erikseen esiin osterit, joita oli höystetty shampanjageelillä ja pinjansiemenellä. Osterit ovat käytännössä aina turhaa ruokaa, vaikkakin kivan näköistä; tällä kertaa ostereista oli kuitenkin saatu muutakin irti kuin vain suolainen maku. Hyvä.

Viinipakettia ei ollut, mutta hovimme kaatoi meille mielenkiintoisia ranskalaisia yksilöitä tarpeen mukaan. Viinivalinnat olivat omasta mielestäni ok, eivät spesiaaleja, mutta hyviä. Mikään juomista ei ansaitse erityistä hehkutusta tai haukkua.

Palvelu oli hyvää, mutta. Mutta mutta. Kaikki oli sympaattista, mutta jokin jätti kylmäksi. Jäi vähän fiilis, että meidät unohdettiin takakabinettiin. Kaikki selvästi yrittivät kovasti, mutta palvelu olisi kaivannut jonkinlaista koordinointia. Paikkaa varmasti auttaisi kokeneempi salimanageri tai rp, joka vetäisi suuntaviivoja enemmän.

Interiööri oli siisti. Kabinetin kultainen senkki ja ovi olivat hauskoja yksityiskohtia. Vessoissa oli kankaiset käsipyyhkeet, jotka nyt ovat must. Tiina lämmitti hyvätasoinen hiuslakka naistenhuoneessa. Se oli tarpeen, koska kuuma kabinetti latisti tukan...pentele. Eihän sitä nyt voi lättänä päässä syödä.

Lähdin syömään sivuilla mainostettua 14 ruokalajin menua. Ei onnistunut. Menu oli 7 ruokalajia. Kuulemma raaka-aineita päässyt loppumaan!!?? Ei niin vaan voi käydä. Ja hei, commoon. Ei niitä raaka-aineita lopu seitsemän ruokalajin edestä! Tosi amatööripuuhastelu fiilis jäi heti alkuun, kun tämän kuulin. Onneksi kelvokas ruoka paikkasi kuitenkin asiaa jonkin verran. Perus jees, ei hyvä.

Hintaluokka: Hintalappu oli noin 250 euroa. Viinit yllättävän kalliita.

Raadin arvio:

Ruoka: 6

Viini: 7

Palvelu: 6

Yleisesti: 6

Isoimmat plussat ja miinukset:

+ Ihanan intiimi oma kabinetti 

+ Rento ja välitön tunnelma ilman turhaa pönötystä

+ Karitsa ja osterit!

+ Vieraskirja

- Kabinetti, varaudu bikinein, täällä tulee kuuma

- Hintavahko viinivalikoima (ei viinipakettia)

- Pettymys: 14 ruokalajin superpitkä illallinen vaihtui lennosta seitsemään

- Jokin viimeinen silaus jäi puuttumaan. Mitään yhtä selkeää syytä tähän ei ole vaan yleensä se on monen pienen yksityiskohdan summa. Tarjoiluhenkilökunnan tehtävänä on tehdä hienosta kokemuksesta elämyksellinen, aina alkuminuuteista loppuhyvästeihin. Tänä iltana se jokin jäi puuttumaan.

Mikä: La Masion: Tehtaankadulle avattu fine dine -henkinen ravintola. ”Casual atmosphere combined with ultra fresh, ethically chosen ingredients” - Chef de Cuisine, David

www.lamaison.fi

Testiryhmän isku 12.9.2015.

Sicapelle - Jumalaista kateenkorvaa Porvoossa

Ilari:
Kavereiden häät toivat meidän kesäiseen Porvooseen. Aina tätä kaupunkia hehkutetaan niin pirusti. En mä oikein tiedä miksi: joo, tää vanha kaupunki on ihan kiva, mutta ei aina tarvitse hehkuttaa #paskasomessa, että on käynyt Porvoossa.

Paitsi, että nyt täytyy.

Sicapelle. Vallan viehättävä pikku italialainen vanhan kaupungin ytimessä Hotelli Onnin yhteydessä. Ilta alkoi saapumisella hotellin pihapiiriin. Jo pikkuisen laskeutunut hämärä yhdistettynä noin 20 asteen lämpötilaan, on harvinaista herkkua Suomessa. Todella idyllistä. Pihan pöydät olivat täynnä ruokalijoita, jotka tuijottivat uhkaavasti. Onneksemme meidät ohjattiin sisälle ja baaripöydän päätypaikalle. Hyvä paikka, selkä seinää vasten.

Sisältä Sicapelle on pienehkö. Idyllinen. Sopivan rustiikki ja robusti. Jotenkin pystyi aistimaan, että illasta tulee tosi hyvä. Menun osalta pituuteen sai vaikuttaa, kukaties sisältöönkin, mutta tyylillemme uskollisesti päädyimme valitsemaan pisimmän mahdollisen. Koska, miksi ei.

Menu oli kuuden ruokalajin mittainen. Pelin avasi mätinen amuse-bouche; vielä ei säväyttänyt. Samaan aikaan pöytään tuotu leipä oli perus-jees. Mutta sitten räjähti. Ensimmäisen virallisena ruokalajina sisään naarattiin toast skagen talon tapaan. Sairaan kaunis annos, ja todella ihana twisti tehty perinteiseen ruokalajiin. Annoksen väri, asettelu ja maku olivat, noh, aikalailla täydellisiä.

Myös seuraavat ruokalajit olivat todella kauniita ja raaka-aineet maultaan aitoja. Mutta illan ehdoton kohokohta oli kateenkorva. Eihän sitä koskaan ole kovin kaunis katsella, mutta maku oli taivaallinen. Puoliksi syödyn kateenkorva-annoksen kuvaaminen ei olisi tehnyt oikeutta tälle makuhermoja kutkuttelevalle mestariteokselle. En muista milloin olisin jotain niin suussa sulavaa syönyt. Upea kokemus. Kiitos!


Tiina tykkäsi jälkkäristä. Sopivasti keksiä, jätskiä ja soppaa lautasella. Ja kukkasia. Kaikessa oli
kukkasia. Kaikki oli kaunista.

Viinit olivat hyviä, mutta eivät häkellyttäviä. Pikkupikku jurriin saatoin tulla, en pahaan. Aamulla pääsi vielä lenkille.

Palvelu oli välitöntä. Henkilökunta osasi selvästi lukea asiakaskuntaansa ja palveli erilaisia ihmisiä hieman eri tavalla, kuten kuuluukin. Meitä ei kukaan missään vaiheessa unohtanut, homma oli ripeää ja kaikkiin uteluihimme vastattiin. Kuulemma kukat ja yrtit tulevat omasta puutarhasta.

Loppulasku oli reilu pari sataa. Ei halpa, ei kallis.

Raadin arvio:
Ruoka: 8
Viini: 7
Palvelu: 8
Yleisesti: 8

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Tosi tosi tosi kiva miljöö
+ Kateenkorva!!!! (ja kukat. t: Tiina)
+ Kiva ja välitön palvelu
- Ärsyttää, kun ei jäänyt oikein mitään pilkattavaa

Mikä: Sicapelle, Porvoon vanhan kaupungin ytimessä oleva italialaishenkinen pieni ravintola. Suosittelemme. "Sicapelle Dining & Wining on kunnianosoitus elämänilolle, naurulle, hedonismille, kommelluksille, erinomaiselle viinille ja ruoalle, taiteelle..."

www.sicapelle.fi

Tapahtui kerran Porvoossa 22.8.2015

Alinea - Chicagon kuuluisuus

Varoitus: teksti sisältää mautonta ruokahehkutusta.


 
Kävipä niin hassusti, että Ilan työ vei Chicagon luikaukselle. Matka lupasi duunin lisäksi huikeaa snobbailua, koska onnistuimme bookkaamaan pöydän Alineaan (kolme tähteä ja 2014 Maailman Parhaat Ravintolat -listan sija 9.) ja hotelliksi valikoitui The Langham (T&L:n maailman kuudenneksi paras hotelli). Uijui. Nyt lupaa hyvää.

Aloitetaanpa siitä, että mikään mitä seuraavaksi hehkutamme ei pysty saavuttamaan sitä tasoa, jota Alinea tarjosi. Emme ole niin taitavia kirjoittamaan emmekä varsinkaan kuvaamaan. Jo pöydän saaminen Alineaan oli operaatio. Paikkahan on tietysti fixed menu, eli jos tulet - syöt sitä mitä eteesi tuodaan. Et siis "tilaa ruokaa", vaan ostat lipun. Lipunmyynti aukeaa aina kuukautta etukäteen ja liput ovat haluttuja - ja kalliita. Niin sitä vaan pitää olla hereillä keskellä yötä, jotta saa itselleen ruokaa matkallaan.


Jetlagista huolimatta ykköset niskaan ja ravintolaan. Ensimmäisenä osuu silmään massiivinen understatement - ravintola ei käytännössä näy kadulle mitenkään. Taksikuskikaan ei löytänyt kunnolla perille, vaikka kyseessä on kuitenkin kaupungin ylivoimainen ykköspaikka. Lupaa hyvää. Pukuun sonnustautunut mies osasi kuitenkin raapia meidät kadulta sisätiloihin ja jahka saimme takit pois päältämme meille esiteltiin keittiötä. Kohtalaisen kokoisessa ammattikeittiössä hääri 20–30 henkeä ja salia palveli arvaukseni mukaan toinen mokoma väkeä. Paljon ihmisiä töissä, asiakkaita mahtuu paikkaan viitisenkymmentä. Matematiikkaa osaavat voivat tästä päätellä, että ilta tulee sattumaan, paljon.

Palvelu oli mahtavaa. Liian moni luulee, että hienothienot ravintolat ovat jäykkäniskaisia toiminnaltaan. Väärin. Loistavissa ravintoloissa henkilökunta osaa mukauttaa käyttäytymisensä asiakaskuntaansa. Meitä palveltiin loistavasti, ei tippaakaan jäykästi,vaan asiantuntevasti ja ystävällisesti. Henkilökunta oli nuorta, puheliasta ja asiansa osaavaa. Ruokaa tuotiin pöytään niin palvelusväen kuin keittiöhenkilökunnan toimesta. Viineistä vastasi pääosin nuori, mutta asiansa osaava sommelier. Ja, kuten kuuluukin, kun poistut puuteroimaan, niin paikkasi siistitään ja saat uuden pakasta revityn valkoisen lautasliinan aseteltuna kauniisti syliisi takaisin paikallesi istahdettua. Eikö sitä tuolia tarvitse itse siirrellä. Ihanan yltäkylläistä.

Ruokaa on oikeastaan mahdotonta hehkuttaa. Ruokalajeja oli 19, paljon. Ensinnäkin mielikuvitus, jota annoksiin oli käytetty on hämmentävää! Amuse-bouchien jälkeen aloitimme ihmeellisellä oksahäkkyrällä, josta piti etsiä(!) eräänlaista luonnonlakritsia; kivaa askaretta ja kiihotti vaan mielenkiintoa tulevaa kohtaan. Minimalistinen ympäristö loi täydellisen näyttämön teatterille: ruoan kautta rakennettu tarinankerronta oli harkittua ja vaikuttavaa, olematta kuitenkaan teennäistä tai päälleliimattua.

Välillä päällämme roikkunut ruohonippu otettiin alas ja siitä tehtiin teetä. Välillä saimme käsiimme ilmapallot, jotka olivat kehrätystä sokerista valmistettuja. Voi sitä kikattelun määrää, kun ensin piti hengittää pallojen helium ja sitten syödä vielä itse pallo. Ehkä vielä koittaa se päivä, kun uskaltaudumme julkaisemaan videomateriaalia tästä heliumhepulista. Jos joku vielä viitsii väittää että high end ruokailu on äärimmäisen vakavaa, tämä elämys kumoaa sen täydellisesti.

Yhtenäistä teemaa on vaikea lähteä erittelemään: annokset soljuivat tasapainoisesti fuusiokeittiöiden välissä idästä länteen. Annosten kuvailu ei sanoin onnistu. Sanat eivät riitä kuvailemaan kokonaisuutta, se pitää kokea, näkeä ja maistaa itse.

Interweb on täynnä Alinean signature jälkiruokaa - pöytään, siis kirjaimellisesti pöytään, askarreltua suklaataideteosta, johon läväytetään lopuksi hiilihappojäässä jäädytetty sorbet. TJEU youtube. Tätä oli tietenkin ihmetelty jo etukäteen verkosta, joten ihan pienen pieni miinus siitä, ettei se ollut enää yllätys. Mutta ne ilmapallot olivat!

Viinit olivat totaalisen asiaan sopivia. Toisin kuin monissa ranskalaisen keittiön pyhätöissä, Alinean viinit tulivat ympäri maailmaa. Joukossa oli paljon yhdysvaltalaisia viinejä, mutta aivan yhtälailla ranskalaisia ja italialaisia. Viinit olivat loistavia, mutta eivät mitenkään vieneet huomiota pääosan esittäjältä - safkalta.

Alinean illan menu

Ilta kesti kuutisen tuntia. Olimme paikan viimeiset asiakkaat eikä missään vaiheessa tullut fiilistä, että meistä haluttaisiin hankkiutua eroon. Hintaahan tälle lystille hieman tuli, noin 750 euroa...per nuppi.

Täysin sen arvoista.

Raadin arvio:
Ruoka: 10
Viini: 9.5
Palvelu: 10
Yleisesti: 10

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ilmapallohässäkkä
+ Mielikuvituksellisuus
+ Elämyksellisyys
+ oikeastaan ihan kaikki
- Etukäteistirkistely. Jos matkaat Alineaan, malta mielesi verkkosurffailulta. Täydellinen tietämättömyys olisi varmasti vielä lisännyt elämyskerrointa.

Mikä: Alinea on Chicagon paras ja yksi Yhdysvaltojen sekä maailman paras ravintola. Ravintolamestari ja omistaja Grant Achatz on päässyt toteuttamaan itseään tosissaan ja onnistunut löytämään avukseen tiimin todellisia ammattilaisia. Mikäli ravintolasnobbailu on lähellä sydäntä, kannattaa paikkaan eksyä ja nauttia elämyksellisestä illasta.

website.alinearestauranta.com







Chicagon lämmin huhtikuu 2015.

Pitkän kaavan kautta

Rakastamme ruokaa, hyvää ruokaa. Ja syömistä. Syöminen se vasta on aina kivaa.

Fiilistelymme hyvän ruoan äärellä on niin perusteellista ja aitoa, että sen jakaminen muille on haastavaa. Harva tuntuu ymmärtävän millainen elämys ilta voikaan olla, kun se vedetään pitkän kaavan kautta. Viinin vauhdittamana, tietty. Ja loistavassa, loistavassa ravintolassa.

Reissujemme kohokohtia ovat yleensä tarkoin valitut ravintolaretket, joita mehustellaan yhdessä sekä ennen että jälkeen matkan. Ruoka on tärkeää. Se heijastaa eri alueiden kulttuuria ja tuo matkaajan lähelle paikallista elämää. Kun aloimme listaamaan paikkoja, joista olisi kiva kirjoittaa, toivat ne väistämättä mieleen kaikki ne kivat hetket upean ruoan ja seuran äärellä: laventelipellot, pilvenpiirtäjät ja Helsingin loskaiset kadut.

Fine dining on meille harrastus ja tämä harrastus luo ihmisissä ennakkoluuloja. Elitismiä, takakireätä palvelua, tunkkaisia ravintolasaleja, pieniä annoksia... Toiset rakastavat lavatansseja, toiset hakevat jännitystä elämään laskuvarjohypyistä. Me fiilistelemme ruokaa ja ravintoloita. Tämä on harrastus muiden joukossa. Kyllä, harrastus johon saa menemään paljon rahaa - tai oikeastaan tasan yhtä paljon kuin moneen muuhunkin "tavallisempana" pidettyyn harrastukseen. Ja eikö harrastuksen määritelmä oikeastaan olekin, että se vie kaiken vapaa-ajan ja rahan.

Vertaisin fine diningia tanssiin. Valtaosa ihmisistä sanoo ettei ymmärrä sen päälle yhtään. No, varhaiseläköityneenä (oman elämän) prima ballerinana puuskahdan aina turhautuneena ettei tanssia tarvitse ymmärtää. Sitä voi katsoa ja sanoa oliko se kaunista vai ei. Ruoka on vielä mutkattomampaa. Se on joko hyvää, tai se ei ole. Toisen inhokkiviillokki on toisen suurinta herkkua. Fine dining aiheuttaa ihmisille pelkoa epäonnistumisesta, ihan kuin pelkäisimme antavamme väärän vastauksen kun meiltä kysytään "no, oliko se hyvää". Väärää tai oikeaa vastausta ei ole. Päinvastoin, fine dining antaa mahdollisuuden uusien elämyksien löytymiseen tutuista asioista. Peruna ei olekaan enää peruna vaan se on peruna.

Emme me joka päivä halua syödä Micheliniä. Eilen Ila esimerkiksi himoitsi naapurin McNugetteja. Harvoin elämä on muutenkaan joko tai. Ne ainutlaatuiset ravintolelämykset ovat huippuhetkiä. Huippuja ei huomaisi, jos niissä korkeuksissa liitelisi jatkuvasti. Kaurapuuron äärelle on kiva palata, se ei muutu. 

Toivottavasti saamme tämän kanavan kautta jaettua edes ripauksen sitä innostusta, jota pitkän kaavan kautta vietetty fine dining -ilta meissä herättää. 

Kaurapuuronkatkuisin terveisin Tiina ja Ila