tiistai 19. huhtikuuta 2016

Jan - Etelä-Afrikasta Nizzaan rakkaudesta ranskalaiseen

Oi Nizzan kevättä, vaikka keskitalvea eletäänkin. Matka suuntautui tänne suosikkikaupunkiimme helmikuussa ja aiemmin jo kirjoittelinkin tästä ihanan tuskaisesta tehtävästä päättää mistä ammentaa ravintoa tällä kertaa. Suihku, ylipukeutuminen, pikku drinksut tukkaa kammatessa ja taksi karnevaaliväkeä vältellen ravintola Janiin.

Jan on saanut nimen keittiömestariltaan Jan Hendrik van der Westhuizenilta. Todella ärsyttävä (lue: täydellinen) tyyppi, Jan on hyvä kaikessa! Farmipoika Etelä-Afrikasta, joka on freelance-valokuvaaja (pikkusen jännittää nämä meidän ruokakuvat), työskenteli Pariisin Ellessä harkkarina, josta sattuman kautta päätyi ruotsalaisperheen jahdille yksityiskokiksi ja päätti perustaa raflan. Raflan, joka vaatimattomasti palkittiin tähdellä pari viikkoa ennen helmikuista visiittiämme.

Ravintola on pieni 30-paikkainen pittoreski katutason sali Nizzan sataman takakujalla. Tavoistamme poiketen aloitan palvelusta. Palvelu oli loistavaa! Ensinnäkin Sinä, juuri sinä, joka siellä ylenkatsot Ranskaa, ranskalaista palvelua ja ranskalaisten kielitaitoa: salihenkilökunta osasi englantia loistavasti ja palvelu oli sydämellistä. Palvelu oli henkilökohtaista ja luonteenlaatumme huomioivaa. Jan ja hänen pääkokkinsa Kevin kävivät useamman kerran pöydässä rupattelemassa ja viihdyttämässä meitä. Me luonnollisesti olimme ärsyttäviä ja kyselimme kaikenlaista turhanpäiväistä. Olkaa hyvät. Sommelier Michael osasi loistavasti valita ja kuvailla viinejä ja kyseenalaistettuani argentiinalaisen viinin alkuperän (miksi ei Ranska!) vastaus "miksi ei" oli jäätävän oikein minulle.

Aloitellaanpa. Illan setiksi valikoitui pisin, vain viiden, ruokalajin setti viineineen. Annosten lukumäärä aiheutti pientä pettymystä alkuun, mutta vähänpä minä taas tiesin. Joo, tiedossa on hehkutusta. Alkudrinkiksi Henriotista tehty Kir Royal, Ranskassa kun kerran ollaan. Drinksun kanssa pöytään tuotiin amuse bouche: kampasimpukan kuoressa tarjoiltu lohiterriini kera linssejä ja yrttimousse. Peruskiva, muttei mitenkään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Jopa amuseksi vähän tylsä. Linssien koostumus harvoin on mieleeni eikä poikkeusta tapahtunut tälläkään kertaa.




Jan tuo pöytään leivän. Ja kehtaa mies vielä kehua sitä. Kuulema tulen syömään tätä vielä paljon. Maistan. Luovutan, turha laskea hiilareita. Sienenmuotoinen, jostain taikajauheesta keittiössä loitsittu käntty sekä sienellä tai jollakin mustalla magialla maustettu voi ovat upea yhdistelmä. Leipää murustaessa laseihimme kaadetaan Chateau Crémaden 2008 valkoviiniä. Luumua, hunajaa ja kevyesti happoa. Sopii loistavasti punajuuri-katkarapu-annoksen seuraan. Lautasella pikkuisen rujonnäköinen annos pikkelöityä punajuurta, paahdettua punajuurta, keltaista(!) punajuurta, valkusuklaa-kirnuvoi -kastiketta ja katkis. Nyt alkaa illan teema avautua. Monimutkaisia annoksia, jotka eri tavoilla aineksia yhdistelemällä tuovat uusia makuelämyksiä kielen päälle. Annos on hyvä, ainut miinus katkiksesta, jonka perkaamisesta ei laiska mies tai nainen perusta.




Tummalla kivilautasella eteemme tuodaan kevyesti kypsennettyä lohta, karamellisoitua endiiviä, avokadomousen, saksanpähkinäkrumblen, limetahnan ja wasabin kanssa. Tiina, virallinen lohiarvostelija tuomitsi lohen kypsyyden lähes täydelliseksi. Annos oli jälleen kompleksinen. Endiivistä oli katkeruus saatu pois. Lime oli välillä turhan päällekäyvä. Wasabi oli ihanaa, kuten aina. Kokonaisuutena todella mielenkiintoinen lohiannos.

Kaikki tietävät, että kun lasit tyhjenevät, ne kuuluu täyttää: Bousquetin Grande Reserva Chardonnayta Argentiinasta. Kyllä, sieltä, mutta köynökset on tuotu Ranskasta ja kypsennys on tapahtunut Ranskasta laivatuissa tynnyreissä. Lopputulos alleviivaavan chardonnaymainen ja pyöreä. Lautaselle vegeannos, jonka ristimme kesäkeitoksi. Ravioli, jonka täytteestä emme päässeet yksimielisyyteen, tomaattia, purjoa, vihanneksia, suunnattoman maukas tomaattibuillon. Mielestämme annokseen olisi saanut tuoda mukaan jotain rasvaista...ah, vaikka itse foie gras'ta. Kaiken kaikkiaan taasen monisävyinen annos, joka jätti kasvoillemme hymyn. Ja olokin tuntui freesiltä ja kevyeltä.




Clos de Caveau Fruit Sauvage 2014, hedelmäinen ja kevyt punaviini, joka kypsyisi kauniisti vielä pari vuotta, mutta kantoi seuraavan ruokalajin juhlavasti. Liharuokana pöytäämme tuotiin naudan sisäfilettä. Oikeasti. En muista koska olisin fine dining -ravintolassa saanut pihvifilettä. Ei sitä vaan tarjoilla, koska yleensä se on hemmetin tylsää ihan sama miten sen valmistaa. Mutta voi perjantai illan riemua, kun ihminen on väärässä. Parasta sisäfilettä koskaan! Liha oli annoksen pääosassa. Tykö oli ainoastaan laitettu lihan olemusta korostamaan selleriä, sipuli-kananmaksahakkelusta, hibiscus-kastiketta, hajuhernettä, soijatryffelivaahtoa ja perunakroketti. Yksinkertaista, rakas Watson, eikö? Pöytämme oli täynnä rakkautta ruokaa, toisiamme ja tätä lautasellamme makaavaa lihanklönttiä kohtaan!




Makuhermot huuhdottiin shottilasiin kootulla gin-tonic -granite kurkulla ja limellä. Todella hauska tuttavuus! Minä otin juustot, kuinkas muutenkaan, Tiina ei. Mutta verottaja käväisi annoksessa, joten luotetaan, että puhun molempien puolesta: yksi hauskin, kaunein ja paras juustolautanen koskaan. En siinä pikkupojan innossani edes kysynyt mitä juustoa lautasellani on. Ranskalaista se oli, koska se oli juustoa. Lautasella oli myös tavanomaisia tilpehöörejä, mutta Etelä-Afrikkalaisia juuria esiintuova biltong-henkinen naudan kylkipala oli metka tuttavuus. En muista koskaan saaneeni juustolautasella kuivalihaa. Lasissa Pradelle 2013 Les Pends Grozes-Hermitagesta. Nuori, voimakas viini, joka toimi juustovadin kanssa suloisesti.




Viimeinen annos. Illan huipennus jopa. Jälkiruokana ilotulitus, joka monimuotoisuudessaan tiivistää syömämme menun. Kookosjäätelöä valkosuklaasydämellä, klementiiniä, marenkia, keksi-pähkinäkrumble, sitursmelba, suklaata. Annos jossa oli kaikkea mitä voi jälkiruoalta kaivata: raikkautta, täyteläisyyttä, sitrusta, makeutta, lämmintä, kylmää, suklaata, tekstuuria... Sanomattakin selvää, mutta sanonpa nyt kuitenkin: pienempi kuin kolme. Erityismaininta jälkiruokajuomasta, joka oli Proseccoa, kuivaa, kuplivaa proseccoa. Yhdistelmä veti Tiinan jalat veteläksi. Loistava veto sommelierilta.




Kolmen tunnin jälkeen, mieltä ja pankkitiliä miellyttävän 300 euron laskun kera pöytään tuotiin petit foursit, joissa yhdistyivät afrikka-ranskalaisuus. Supersuklaisia palleroita ja banaania banaanilla. Hienoa. Lasissa kyytipojaksi vähän pastista, hienoa, hik!

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 8+
Palvelu 10
Kokonaisuus 9

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ranskalainen keittiö afrikkalaisella twistillä
+ Sydämellinen palvelu
+ Hinta
- Ei miinuksia

Mikä: Jan, juuri Michelin–tähden saanut pikkuruinen ranskis Nizzassa

www.restaurantjan.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti