Finnjävel - Ensi-iltajännitystä

Nyt on onnistuttu nostamaan hype ravintola-avajaisten ympärillä uuteen mittaluokkaan Suomessa. Finnjävel on edesmenneen G.W. Sundsmansin tiloihin 7.4 avattu fine dining -ravintola, jonka juju ainakin alkuvaiheessa on keskittyä suomalaiseen perinneruokaan ja luoda siitä hienoa. Ravintoloitsijoina toimivat mm. Murusta tunnettu Henri Alén ja Demon Tommi Tuominen. Ammattitaidosta ei pelin ainakaan pitäisi jäädä kiinni. 

Ravintolan perustamisen ympärille on luotu myös televisiosarja, joka alkaa pyörimään ruudussa huhtikuun loppupuolella. Tämä on varmasti omiaan lisäämään ravintolan kävijäkuntaa. Ainakin youtube-pätkän perusteella sarja vaikuttaa hauskalta.

Suihkun kautta niskaan taasen piirun verran parempaa vaatetta ja suunta Etelärantaan avajaisillan menua maistelemaan. Nälkä on massiivinen. Sisäänkäynti ravintolaan tapahtuu Havenin sisäpihan lasikuutiosta, josta löytyy myös avokeittiö, jossa puolijoukkueellinen miehiä pipertää muikkuja. Meidät otetaan sydämellisesti vastaan ravintolapäällikkö Maijan toimesta ja ohjataan ravintolasalin puolelle. Sisustus on pelkistetyn pohjoismaista ja Ateljé Sotamaan kaksikko on onnistunut suunnittelussaan hyvin. Etenkin pöytien valaistus on hauska: kuhunkin pöytään on tuotu oma valo, jonka päällä alussa oli pieni lasinen piru ja myöhemmin tämä vaihdettiin vähäeleiseksi valokepiksi. Sotamaa on myös suunnitellut aterimia, laseja yms. ravintolaan. Näissä turhan monessa on erikoisuudentavoittelu mennyt käytännöllisyyden edelle; esimerkiksi ylipitkät aterimet olivat vain vaikeat.

Salin tunnelma on tavanomaisuudesta poiketen äänekäs. Varsinkin yhden herraseurueen HIFK-huudot, peräpukamakeskustelut ja yleinen älämölö on hyvin poikkeuksellista suomalaisessa fine dining -paikassa. Muu väki onkin tavanomaisempaa ensi-iltakööriä: Helsingin ravintola-alan väkeä, johtajia, vauraanoloisia eläkeläisiä. Ja sitten me. Mutta ruokaan! Senhän takia ainakin me Finnjäveliin tulimme!

Päädyimme luonnollisesti pidempään 12 ruokalajin menuvaihtoehtoon viineineen. Ensimmäisenä amuse-bouchena Viilis tai siis viilis. Tiiäkste? Sellainen lasten makuun oleva viili. Päällä vähän kuivattua puolukkaa. Ei maistunut oikein miltäkään, vaikka kovin koitin ottaa iloa siitä, että viilin alkuperä löytyy talon omasta meijeristä. Shampanjana oli Foliage Brut. Kivan kevyt ja kuiva viini. Ilman kuplivaa viilis olisi jäänyt täysin turhaksi, mutta yhdessä toimivat jotenkin.

Seuraavana tervehdyksenä fermentoitua naurista, jonka sisällä suolattua hevosta (metukkaa!), kylmäsavulohta mummonkurkulla ja sinapinsiemenillä sekä savustettua muikkua. Kylmäsavulohi oli loistavaa, hyvä! Minä tykkäsin hummasta, Tiina ei. Muikku oli, noh, ei nyt pahaa, mutta kun jokaiselta torilta saa parempaa! Kolmantena amusena ohraperunarieskaa suoraan uunista. Päällä oli Juvalta vartavasten Jäveliä varten maltaalla syötetyn possun rasvaa. Rasvainen leipähän on aina hyvää, mutta ei tämäkään tarpeeksi wau. Kokonaisuudessaan amuset jättivät vähän valjun kuvan eivätkä saaneet odottamaan lisää.

Vihdoinkin, tosi toimiin ja menun kimppuun! Laseihimme kaadetaan Van Volxemin 2014 rieslingiä. Upea juoma. Raikas ja suoraviivainen rieslingmäinen maku, lantamainen tuoksu. Lautaselle muikun mätiä, jogurttia, paahdettua tillin siementä ja tillikastiketta sekä tattaripuffikeksi. Annos toimii mukavasti rieslingin kanssa. Varsinkin keksi oli hauska lisä annoksessa, vaikka muuten ehkä vähän varman päälle pelaamiselta annos tuntuukin.

Odottavan aika on pitkä! Ensimmäisen varsinaisen ja seuraavan ruokalajin välillä meni puolisen tuntia. Keittiössä kuka ties jokin hikka. Onneksi viinilasejamme täytettiin tasaiseen tahtiin, koska samalla viinillä pitäisi vielä seuraava ruokalaji jaksaa ja kyllähän se odotellessa vähenee. Vessareissulla kuulin, kuin keittiössä joku kiroili, että "loppu on eikä sitä tänään enää mistään saa". Pisti hymyilyttämään ja mietityttämään, että mistäköhän jäämme paitsi. Ah, vihdoinkin, lisää ruokaa!

Pöytään uiskenteli omalaatuisessa astiassa haukea! Mukana annoksessa oli hauen mätiä, fritattua suomua, sipulia ja kastike paahdetusta sipulista. Voi sitä tuoksua! Ihan tuli lapsuuden mökkikesät mieleen. Kastike pelasti annoksesta paljon, koska ikävä kyllä kala oli kohtuuttoman mautonta. Astiassa erikoisuuden tavoittelu meni ruokailun edelle. Hankala kulho, ylipitkät aterimet ilman lusikkaa. Ei syömisen pitäisi olla näin vaikeaa.

Puhdas lasi pöytään ja siihen Nikolaihof Gewurtztraminer 2012 Itävallasta. Ihan kelpo viini, tai mitä sitä huijaamaan: me tykättiin tästä tosi tosi paljon. Hieman vähemmän rasvainen kuin Gewurtztraminer yleensä. Loistavan viinin seuraksi savustettua ahventa, imellettyä perunalaatikkoa (jossa paljon reunaa) ja kuminavinegrette. Tykkäsin ahvenesta, paljonkin. Tiina kertoi miten ahven olisi ollut vielä parempaa: paistamalla se voissa. Ikävää, mutta totta. Voilla ei voi mokata. Hyvä annos, vaikkakin oli haaleudesta päätellen tainnut seistä tiskillä jolttisen aikaa.

Seuraavan annoksen nimi Mukuloita Maakuopasta. Onneksi ei ollut kyse lapsista vaan juureksista. Annos kaivettiin hauskasta omasta maakuopastaan salissa, mutta vähän piilossa. Tuokaa vaan rohkeasti pöydän reunaan noin hauska tapahtuma. Nauris maakuopasta, mustaherukkaa ja kylmäpuristettu rypsiöljyä. Annoksen tärkein elementti oli mustaherukka. Ilman sitä kokonaisuus olisi ollut vain ja ainoastaan valju. Herukka toi happoa ja suutuntumaa muuten turhan kypsään nauriiseen.

Uutta lautasta kehiin ja pöytään Tytinää. Lampaan aladobia (viulua, potkaa, kateenkorvaa), pikkelöityä kanttarellia, kieltä, perunahelmiä. Tiina fiilisteli ennen maistamista, että onpa mahtavan maalaissuomalaista. Mutta pentele. Annos on kaunis kuin kukka, mutta missä on maku? Missä on rohkeus? Sienet olivat ihan turhia, mutta kivannäköisiä. Vähän samaa voisi sanoa jokaisesta osasesta. Sori vaan, täysi huti. Lasissa muistaakseni Marnen Chardonnayta Juran rannoilta. Perusvarma viini, mutta ei onnistunut nostamaan tätä annosta alhostaan.

Seuraava annos oli niin koomisen pieni, ettei ansaitse kolmea sanaa enempää kuvausta: Poron jännettä, miksi?

Karjalanpiirakka on ravintolan ympärillä pyörineen hypen varmaan eniten julkisuutta saanut annos. Annos oli myös yksi illan parhaista. Tällä hetkellähän on kansainvälinen muoti dekonstruoida eli hajottaa osasiinsa klassikkoannoksia. Mestarit olivat ottaneet käsittelyyn kansamme rakastaman karjalanpiirakan munavoineen ja onnistuneet täydellisesti! Nyt oli vihdoinkin makua ja rohkeutta ja käsityöläisen hulluutta lautasella. Kiitos. Keltuainen geelinä, valkuainen hyytelönä, riisipuuro paistettuna. Ja tämän kruunasi sake. Hovimme suositteli sitä meille ja kyllä vain, en muista koska olisi sake ollut näin toimivaa. Ginjoa se taisi olla, koska jäähdytettynä nautittiin, mutta muuta en osaa sakesta sanoa, koska en vain osaa. Saa opettaa.

Taas lautasella kaunis annos, riekkoa Utsjoelta ja punajuurta. Yhteistuomio oli, että illan huonoin annos. Näillä raaka-aineilla olisi pitänyt pystyä parempaankin. Lisämiinus siitä, että (lämpimät) annokset tuotiin pöytään, vaikka toinen ei ollut paikalla.

Pöydässä koko illallisen ajan seisseet massiiviset punaviinilasit saavat vihdoin täytettä: Dennis Mortet Marsannay les Longeroies. Kukkaisaa ja marjaisaa, ja juuri sopivasti happoa suun takaosassa. Hyvä. Eteemme tuodaan Rössyä. Pohjois-Pohjanmaan herkkua. Eli veripalttua ja perunamuusia, siannahkaa ja tummaa lihalientä. Rakastin annosta. Upea. Liian pieni. Paltun pehmeä suutuntuma ja veren maku soitti hienosti yhteen muiden elementtien kanssa.

Perinteisen juuston sijaan saimmekin uunijuusto sokerikanelilla. Hauska siirtymäriitti jälkiruokiin. Laseihimme kaadettu Lammin sahti komppasi hienosti. Sahti tuli antiikkipullossa, joita oli kuulemma jahdattu ja löydetty sittemmin Punavuoren Patinasta. Hauska, yllätyksellinen annos. Ekana jälkkärinä Tassikahvi. Makushokki! Minä odotin ja kaipasin kahvia, mutta eeeeehei! Tassille kaadettiin jotain kahvikiisseliä tai vastaavaa. Sokerin virkaa ajoivat marengit. Hassu annos, se on hyvä asia.

Viimeisenä ja toisena jälkiruokana kansallisklassikkoa Pappilan Hätävaraa. Pullaa pohjalla, vattujätskiä, vattupulveria, unikkoa. Maku oli täyteläinen, mutta muuten viimeiseen annokseen toivomani ilotulitus jäi puuttumaan. Parempi lopettaa paukkuun kuin hiipua pois. Laseissamme oli Brachetto d'Acquin "Braidaa". Viini oli todella hyvä valinta.

Kuten aina, olimme jälleen ravintolan viimeiset asiakkaat. Lasku ei ollut päätä huimaava, vaan hinta oli kohdallaan: 443 euroa. En muista koska Suomessa olisi nähty fine dining -ravintolan avaamisen ympärillä vastaavaa pöhinää. En tiedä johtuiko ensi-illasta vai pienestä varman päälle pelaamisesta, mutta ihan kaiken hypen tasolle ei päästy: ruoka oli turhan tylsää ja tarjoilu, vaikkakin sydämellistä, oli välillä hapuilevaa. Konsepti on kiva, mutta haastava pidemmän päälle, mikäli tarkoituksena on etsiä aina vain uusia Suomi-klassikoita. Mutta kuten teatterissakin, ei ensi-ilta ole ravintolassakaan se paras päivä; annan Finnjävelille vielä mahdollisuuden.

Raadin arvio:
Ruoka 7
Juoma 8+
Palvelu 8+
Kokonaisuus 7,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Viinit
+ Palvelu vallan ystävällistä ja sydämellistä
+ Hinta
- Ruoka turhan tylsänmakuista
- Annoskoot. Ei tämän mittaiselta illalliselta kuulu lähteä näl-käi-se-nä!

Mikä: Finnjävel. Suomi-klassikoita Etelärannassa suuren hypen saattelemana.

www.finnjavel.fi

ps. Itseäni kiinnostaa ihan vietävästi maanantaisin ravintolassa oleva Nyjävel-ilta, jossa keittiö testailee uusia juttuja!

Elite Traveller: Top 100 restaurants 2016

Gaala-sesonki alkaa olla lopuillaan. Viikontakaisen Elite Travellerin top 100 ravintolalistauksen jälkeen jäljellä taitaa enää olla maailman 50 parasta ravintolaa -listaus ja kotimaiset missikisat.

Halusin pikaisesti nostaa pari huomiota viimeviikkoisesta listauksesta. Ensinnäkin Alinea, jossa mekin olemme käyneet, on listaykkösenä. Kerran käyneenä en voi muuta kuin ylistää paikkaa! Vaikka aikalailla subjektiivisia nämä listaukset ovatkin, niin kovin harvoin nuo top 20 paikat pettävät.

Viime aikoina parjattu Thomas Kellerin toinen kruununjalokivi Per Se paransi sijoitustaan: neljänneksi. Usein ei minkään listauksen on top 10:ssä ole kiinalaista ravintolaa. Tai siis, ei "kiinalaista ravintolaa" vaan ranskalainen ravintola, joka sijaitsee kiinassa: Robuchon au Dome Macaosta. Jo toistamiseen top 10:ssä!

New Yorkin Daniel, jonka olen kokenut joitakin vuosi sitten, putosi 14. sijalle, mutta jos ei laatu ole tippunut, niin on käymisen arvoinen. Maaemo nyt on listalla tietenkin. Sijoitus 29. Muita pohjoismaisia ovat mm. kööpenhaminalaiset Geranium ja Noma. Ja tietenkin listalta löytyy Alain Ducassea, Gordon Ramsayta, Heston Blumethalia ja muita tuttuja.

Tulee taas nälkä rankingia lukiessa ja täytyy varmaan mennä Momondoon katsomaan lentoja.

Ja vielä: samalla Elite Traveller palkitsi vuoden keittiömestarin. Tällä kertaa haarukka osui Gordon Ramsayhin. Teille, joille Gordon on vain Hell's Kitchenin ja muiden laatuohjelmien rääväsuu, tässä on pieni infopläjäys: Gordonilla on takanaan 16 michelin tähteä ja jätkän nimikko ravintola Lontoossa on säilyttänyt kolme tähteä jo 15 vuotta. Enemmän tähtiä toimivista keittiömestareista taitaa olla vain suurmaisteri Alain Ducassella.

Jan - Etelä-Afrikasta Nizzaan rakkaudesta ranskalaiseen

Oi Nizzan kevättä, vaikka keskitalvea eletäänkin. Matka suuntautui tänne suosikkikaupunkiimme helmikuussa ja aiemmin jo kirjoittelinkin tästä ihanan tuskaisesta tehtävästä päättää mistä ammentaa ravintoa tällä kertaa. Suihku, ylipukeutuminen, pikku drinksut tukkaa kammatessa ja taksi karnevaaliväkeä vältellen ravintola Janiin.

Jan on saanut nimen keittiömestariltaan Jan Hendrik van der Westhuizenilta. Todella ärsyttävä (lue: täydellinen) tyyppi, Jan on hyvä kaikessa! Farmipoika Etelä-Afrikasta, joka on freelance-valokuvaaja (pikkusen jännittää nämä meidän ruokakuvat), työskenteli Pariisin Ellessä harkkarina, josta sattuman kautta päätyi ruotsalaisperheen jahdille yksityiskokiksi ja päätti perustaa raflan. Raflan, joka vaatimattomasti palkittiin tähdellä pari viikkoa ennen helmikuista visiittiämme.

Ravintola on pieni 30-paikkainen pittoreski katutason sali Nizzan sataman takakujalla. Tavoistamme poiketen aloitan palvelusta. Palvelu oli loistavaa! Ensinnäkin Sinä, juuri sinä, joka siellä ylenkatsot Ranskaa, ranskalaista palvelua ja ranskalaisten kielitaitoa: salihenkilökunta osasi englantia loistavasti ja palvelu oli sydämellistä. Palvelu oli henkilökohtaista ja luonteenlaatumme huomioivaa. Jan ja hänen pääkokkinsa Kevin kävivät useamman kerran pöydässä rupattelemassa ja viihdyttämässä meitä. Me luonnollisesti olimme ärsyttäviä ja kyselimme kaikenlaista turhanpäiväistä. Olkaa hyvät. Sommelier Michael osasi loistavasti valita ja kuvailla viinejä ja kyseenalaistettuani argentiinalaisen viinin alkuperän (miksi ei Ranska!) vastaus "miksi ei" oli jäätävän oikein minulle.

Aloitellaanpa. Illan setiksi valikoitui pisin, vain viiden, ruokalajin setti viineineen. Annosten lukumäärä aiheutti pientä pettymystä alkuun, mutta vähänpä minä taas tiesin. Joo, tiedossa on hehkutusta. Alkudrinkiksi Henriotista tehty Kir Royal, Ranskassa kun kerran ollaan. Drinksun kanssa pöytään tuotiin amuse bouche: kampasimpukan kuoressa tarjoiltu lohiterriini kera linssejä ja yrttimousse. Peruskiva, muttei mitenkään tajuntaa räjäyttävä kokemus. Jopa amuseksi vähän tylsä. Linssien koostumus harvoin on mieleeni eikä poikkeusta tapahtunut tälläkään kertaa.

Jan tuo pöytään leivän. Ja kehtaa mies vielä kehua sitä. Kuulema tulen syömään tätä vielä paljon. Maistan. Luovutan, turha laskea hiilareita. Sienenmuotoinen, jostain taikajauheesta keittiössä loitsittu käntty sekä sienellä tai jollakin mustalla magialla maustettu voi ovat upea yhdistelmä. Leipää murustaessa laseihimme kaadetaan Chateau Crémaden 2008 valkoviiniä. Luumua, hunajaa ja kevyesti happoa. Sopii loistavasti punajuuri-katkarapu-annoksen seuraan. Lautasella pikkuisen rujonnäköinen annos pikkelöityä punajuurta, paahdettua punajuurta, keltaista(!) punajuurta, valkusuklaa-kirnuvoi -kastiketta ja katkis. Nyt alkaa illan teema avautua. Monimutkaisia annoksia, jotka eri tavoilla aineksia yhdistelemällä tuovat uusia makuelämyksiä kielen päälle. Annos on hyvä, ainut miinus katkiksesta, jonka perkaamisesta ei laiska mies tai nainen perusta.

Tummalla kivilautasella eteemme tuodaan kevyesti kypsennettyä lohta, karamellisoitua endiiviä, avokadomousen, saksanpähkinäkrumblen, limetahnan ja wasabin kanssa. Tiina, virallinen lohiarvostelija tuomitsi lohen kypsyyden lähes täydelliseksi. Annos oli jälleen kompleksinen. Endiivistä oli katkeruus saatu pois. Lime oli välillä turhan päällekäyvä. Wasabi oli ihanaa, kuten aina. Kokonaisuutena todella mielenkiintoinen lohiannos.

Kaikki tietävät, että kun lasit tyhjenevät, ne kuuluu täyttää: Bousquetin Grande Reserva Chardonnayta Argentiinasta. Kyllä, sieltä, mutta köynökset on tuotu Ranskasta ja kypsennys on tapahtunut Ranskasta laivatuissa tynnyreissä. Lopputulos alleviivaavan chardonnaymainen ja pyöreä. Lautaselle vegeannos, jonka ristimme kesäkeitoksi. Ravioli, jonka täytteestä emme päässeet yksimielisyyteen, tomaattia, purjoa, vihanneksia, suunnattoman maukas tomaattibuillon. Mielestämme annokseen olisi saanut tuoda mukaan jotain rasvaista...ah, vaikka itse foie gras'ta. Kaiken kaikkiaan taasen monisävyinen annos, joka jätti kasvoillemme hymyn. Ja olokin tuntui freesiltä ja kevyeltä.

Clos de Caveau Fruit Sauvage 2014, hedelmäinen ja kevyt punaviini, joka kypsyisi kauniisti vielä pari vuotta, mutta kantoi seuraavan ruokalajin juhlavasti. Liharuokana pöytäämme tuotiin naudan sisäfilettä. Oikeasti. En muista koska olisin fine dining -ravintolassa saanut pihvifilettä. Ei sitä vaan tarjoilla, koska yleensä se on hemmetin tylsää ihan sama miten sen valmistaa. Mutta voi perjantai illan riemua, kun ihminen on väärässä. Parasta sisäfilettä koskaan! Liha oli annoksen pääosassa. Tykö oli ainoastaan laitettu lihan olemusta korostamaan selleriä, sipuli-kananmaksahakkelusta, hibiscus-kastiketta, hajuhernettä, soijatryffelivaahtoa ja perunakroketti. Yksinkertaista, rakas Watson, eikö? Pöytämme oli täynnä rakkautta ruokaa, toisiamme ja tätä lautasellamme makaavaa lihanklönttiä kohtaan!

Makuhermot huuhdottiin shottilasiin kootulla gin-tonic -granite kurkulla ja limellä. Todella hauska tuttavuus! Minä otin juustot, kuinkas muutenkaan, Tiina ei. Mutta verottaja käväisi annoksessa, joten luotetaan, että puhun molempien puolesta: yksi hauskin, kaunein ja paras juustolautanen koskaan. En siinä pikkupojan innossani edes kysynyt mitä juustoa lautasellani on. Ranskalaista se oli, koska se oli juustoa. Lautasella oli myös tavanomaisia tilpehöörejä, mutta Etelä-Afrikkalaisia juuria esiintuova biltong-henkinen naudan kylkipala oli metka tuttavuus. En muista koskaan saaneeni juustolautasella kuivalihaa. Lasissa Pradelle 2013 Les Pends Grozes-Hermitagesta. Nuori, voimakas viini, joka toimi juustovadin kanssa suloisesti.

Viimeinen annos. Illan huipennus jopa. Jälkiruokana ilotulitus, joka monimuotoisuudessaan tiivistää syömämme menun. Kookosjäätelöä valkosuklaasydämellä, klementiiniä, marenkia, keksi-pähkinäkrumble, sitursmelba, suklaata. Annos jossa oli kaikkea mitä voi jälkiruoalta kaivata: raikkautta, täyteläisyyttä, sitrusta, makeutta, lämmintä, kylmää, suklaata, tekstuuria... Sanomattakin selvää, mutta sanonpa nyt kuitenkin: pienempi kuin kolme. Erityismaininta jälkiruokajuomasta, joka oli Proseccoa, kuivaa, kuplivaa proseccoa. Yhdistelmä veti Tiinan jalat veteläksi. Loistava veto sommelierilta.

Kolmen tunnin jälkeen, mieltä ja pankkitiliä miellyttävän 300 euron laskun kera pöytään tuotiin petit foursit, joissa yhdistyivät afrikka-ranskalaisuus. Supersuklaisia palleroita ja banaania banaanilla. Hienoa. Lasissa kyytipojaksi vähän pastista, hienoa, hik!

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 8+
Palvelu 10
Kokonaisuus 9

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ranskalainen keittiö afrikkalaisella twistillä
+ Sydämellinen palvelu
+ Hinta
- Ei miinuksia

Mikä: Jan, juuri Michelin–tähden saanut pikkuruinen ranskis Nizzassa

www.restaurantjan.com