maanantai 31. lokakuuta 2016

White Guide Nordic 2017 julki - uusi ykkönen Suomeen

White Guide, Michelinin haastaja Pohjoismaissa, julkaisi vuosittaisen kirjansa tänään. Mitä huomioitavaa? Suomen listaykköseksi nousi Ask, joka nousi myös Pohjoismaisen rankingin sijalle 29. Onnittelut Filipille ja Lindalle! Köpiksen kuuluisuus Noma, joka sulkee vuodenvaihteessa, ei kelvannut listalle sulkeutumisensa takia. Sama tilanne Tukholman Frantzénilla.


White Guide pisteyttää ravintolat ruoan (pisteitä 0–40), palvelun (0–20), juomien (0–20) ja miljöön (0–20) mukaan. Näistä ruoka on määräävin rankingin osalta, muut osa-alueet ovat rankingin osalta lisätietoa. Suomalaiset raflat eivät ihan kärkikahinoihin päässeet ja top30:ssa on huomattava määrä kööpenhaminalaisia ravintoloita, yhteensä seitsemän piesten Tukholman yhdellä. Ihan kaikkea en White Guidesta ymmärrä; mm. Virosta löytyy listauksessa kaksi ravintolaa, jotka pisteiden valossa kuuluisivat kolmenkymmenen joukkoon, mutta eivät siellä ole.

Suomen listauksessa mukana runsaslukuisesti uusia ravintoloita ja omasta mielestäni myös totaalisia huteja (kuka hullu suostuu käymään The Cockissa!). Nooh. Listauksista voi aina olla montaa mieltä.

Suomen Top 10 on hyvin tuttua luettavaa ja Kaskista lukuunottamatta Helsingistä:
1. Ask
2. Chef & Sommelier
3. Olo
4. Kaskis
5. Finnjävel
6. Demo
7. Grön
8. Lyon
9. Savoy
10. Nokka

Listauksen voit katsoa vaikkapa -->täältä<--.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Allard - Ylihintainen bistro ducasselaisittain

Mitä muuta sitä ihminen Pariisissa maanantaina tekisi ellei söisi! Lounaalla olimme aterioineet ja juoneet itsemme raukeiksi Alain Ducassen Jules Vernessä, illalliseksi olin valikoinut piirun verran matalalentoisemman paikan: bistron.

Tiedetään, tiedetään. Tämän blogin pitäisi olla fine diningia ja tähtiä - ja se onkin. Tämäkään paikka ei tavallaan ole poikkeus, koska Pariisin St Germain-des-Préssä sijaitseva Allard ei ole mikä tahansa bistro. Paikka on osa Alain Ducassen imperiumia. Joten 2/2 Ducassea maanantaihin. Röyh.


Jos Vernestä oli upeimmat näkymät, mitä ravintolasta voi olla, Allardissa ei näy mitään. Ravintolaan laskeudutaan pari askelta jalkakäytävän alapuolelle. Ikkunoista näkyy vastapäiset talot ja koska olemme katutason alla, ei ikkunoidenkaan koko päätä huimaa. Katto on paikassa matalalla ja sisustus on, noh, bistromainen - kaikenlaista hassua taulua seinällä ja muuta maalaismaista.

Pitkiä menuja ei ole saatavilla, joten listalta valikoitu minulle alkuun etanat ja Tiinalle endiivisalaatti pekonilla, pääruoaksi sammakonkoipia. Agenda koko ravintolavalinnalle oli sammakonkoivet! Te, jotka ette ole niitä syöneet, syökää. Melkein yhtä hyviä kuin McNuggets.



Etanat olivat hyviä, mutta ihan turhan kuumia. Peruskamaa, jos sanoisin. Endiivisalaatti oli hyvä, mutta tylsä. Kiitokset pekonista, annoksen ainut osa, joka toi hauskuutta peliin. Sammakonreidet olivat ihan jees, niiden kanssa tarjottu riisi tavanomaista parempaa. Illan suurin pettymys kuitenkin olivat ne sammakonreidet - rimamme niiden osalta oli aivan liian korkealla. Reisien kuuluu olla hyvin fritattu ja pikkuisen rapsakoita pinnalta. Nyt niistä oli koitettu tehdä piirun verran terveellisempiä ja sehän ei käy laatuun! (Side note: viimeksi loistavia sammakonreisiä maisteltiin missäpä muuallakaan kuin Ranskan Nizzassa, hauskassa sammakkoravintola Le Frogissa. Se todistaa, että tämä ruoka ei ole pelkän valkopöytäliinaskenen yksinoikeus.) Juomaksi valitsimme Fronholzin rieslingiä (2014) Alsacesta. Ei huono, mutta eipä mitään spessuakaan.



Mahat tulivat täyteen, kuten pitikin. Paikka jätti kuitenkin vähän kylmäksi. Miksi? Siksi koska, jos mesta on Ducassen ja kaverin nimeä viljellään vielä paikanpäälläkin useampaan kertaan, niin silloin on odotusarvo korkealla. Odotusarvoa ei tiputa se, että ovesta astuttaessa ensimmäisenä näkyy avokeittiö, jossa on muutama tykkiryhmällinen kokkeja. Nyt mesta oli juuri sitä miltä se näyttikin, bistro. Kaupungissa on vähintään yhtä hyviä satoja kappaleita ja niissä paikoissa ei tarvitse pikaisesta illallisesta maksaa 245 euroa kahdelta hengeltä. Niissä selviää alle satasella, helposti!

Koska kyseessä ei ole haute cuisine -paikka, jätän nyt suuremmat arvostelut tekemättä. Tiivistetään peli tähän: perus bistro, jossa Ducassen nimi kolminkertaistaa hinnat.

www.restaurant-allard.fr/en

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Karu Izakaya - Himmeän laadukasta aasialaista

Totutusta poiketen tämä teksti ei käsittele fine dining -ravintolaa, vaan asteen maanläheisempää ravintolaa, jossa syömämme ruoka oli parasta aasialaista, jota olemme maistaneet. Kuvia ei ole, koska emme kuvitelleet tekevämme juttua tästä illasta.

Paikka on Karu Izakaya. Noin 20 asiakaspaikan izakaya-ravintola Turun keskustassa. Emme edes katsoneet listaa, tilasimme pisimmän menun juomineen.

Whiskey sourit alle ja ensimmäiseksi murkinaksi hawailaishenkinen tonnikalapoke lentokalan mädillä. Parasta tonnikalaa koskaan. Annos oli runsas ja harmoninen ja raaka-aineiden kunnioitus japanilaisella tasolla.

Chablis pöytään ja kiinalaisravintoloista tutulla tavalla neljä pientä ruoka-annosta. Paitsi että annokset eivät olleet liian pieniä. Lämminsavulohipullia, wakame-salaatti, taskurapu-bun ja tiikerirapua majoneesin kanssa. Itse rakastuin buneihin, joissa ei ole yhtään vitamiineja pilaamassa makua: rasvaa, rapua ja pehmeää leipää ja pientä potkua majoneesista. Kaikki neljä ruokalajia olivat hyvin maukkaita.

Seuraavaksi punaviinit laseihin ja pöytään miniribsit, kaalimunakas-henkinen paistos (tai miksi sitä nyt kutsuisi) ja kimchi. Näistä viimeisessä oli upea potku. Ribsien liha luisui pois luilta ajatuksen voimalla ja teriyaki täydensi elämystä. Kaalimunakas oli i-so. Näiden jälkeen suurin nälkä alkoi olla jo taitettu, mutta matka jatkui.

Sushit. Kahdelle hengelle vähintään riittävä setti nigireitä (ainakin tonnikala, makrilli, rapu, lohi ja siika) ja sashimia (ainakin samat raaka-aineet kuin nigireissä lisättynä marmorifileellä). Jos aikaisemmissa annoksissa oli pientä hulluttelua mukana, nyt oltiin perusteiden äärellä. Ei kikkailua, vaan täydellisiä raaka-aineita ja oikein keittyä sushiriisiä.

Jälkiruoan kyytipojaksi raikasta umeshu-viiniä, johon Tiina rakastui. Lautaselle tuli illan ainut sivuaskel pois Aasiasta: omenastruudeli. Hämmentävää. Mitä se tässä vadilla tekee?  Kysyimme. Kuulemma japanilaisessa keittiössä on niin onnettomat jälkiruoat, että pakko hakea inspiraatiota muualta. Hyväksytään, ei ainakaan tullut jälkiruoaksi niitä makeita riisipalluroita. Struudelin kaverina tarjottiin riisiviiniä, lakritsia ja pitaia-hedelmää sisältävä vaahto.

Matkan päälle vielä pikkuisen sakea ja kahvia, niin ilta oli taputeltu. Palvelu oli meidät henkilökohtaisesti huomioivaa ja letkeän rentoa. Hintaa ilalle tuli n. 190 euroa. Ei paha, todellakaan. Ruoan laadun perusteella Karu ansaitsisi maininnan punakantisessa kirjassa tai vähintään White Guidessa, tasalaatuisuuteen emme pysty yhden kerran perusteella ottamaan kantaa. Lämmin suosittelu paikalle.

Raadin arvio:
Ruoka 9-
Juoma 8
Palvelu 9
Kokonaisuus 8,5

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ruoka varauksetta
+ Huomioiva palvelu

Mikä: Karu Izakaya, aasialainen ravintola Turun ytimessä

ravintolakaru.fi

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Le Jules Verne - Ruoan kanssa kilpaili vain näkymät ikkunoista

Tiedätkö mikä painaa noin 10.000 tonnia, on 324 metriä korkea ja avattiin yleisölle 1889? No tiedät tietenkin! Nooh....tiedätkö mikä tämän rakennuksen kakkoskerroksessa, 115 metrissä sijaitsevan Le Jules Verne ravintolan ravintoloitsijan nimi on? Etkö? Pitäisi. Se on Alain Ducasse. Tämä kaveri on osapuilleen maailman kuuluisin kokki ja otti Vernen hallintaansa 2007. Tänään Le Jules Verne on yksi Ducassen yhdestätoista Pariisin ravintolasta ja sillä on yksi tähti. Onnistuimme saamaan pienellä varoitusajalla paikkaan pöydän maanantain lounaskattaukseen keskellä turistisesonkia.



Alkupäivä meni lenkkeillessä ja shoppaillessa. Välteltyämme alkupäivän kiinalaislaumoja Lafayettella ja epäonnistuttuamme siinä, turhautumisessamme valitsimme taksin kohti päämääräämme. Rakennus näkyi jo hyvän matkaa ennen kuin pääsimme sen välittömään läheisyyteen. Pariisin seitsemään kerrokseen rajoitettu rakennuskorkeus teki oikeutta kohteellemme ja Seinen rantatietä porhaltaessamme ei innostuksellamme ollut rajaa. Minä olen halunnut Verneen jo vuosia ja olin onnistunut tartuttamaan tämän pikkupojan innon Tiinaan. Jeeah! Ja voi sitä iloa, kun saavuimme paikalle. Turistilaumat rynnistelivät turvatarkastuksissa, mutta me, meidät otti vastaan mies puvussa. Kaveri kuljetti meidät omaan turvatarkastuspisteeseen kaikkien jonojen ohi, suoraan alueelle, toisen metallinpaljastimen läpi (johon Tiina joutui jättämään hiuslakkansa, hihihiii), omaan hissiin ja hups olimmekin kohteessa!

Ravintola ei ole pieni, asiakaspaikkoja on arviolta noin 80. Sisustus on hillittyn tyylikäs: kokolattiamattoa, harmaata, valkoisia pöytäliinoja. Edelleen lihasmuistissa on Epernayn pommi, Berceaux, joten ihanaa, että Verne ei pettänyt odotuksia heti sisään astuessamme. Saimme pöydän läheltä ikkunaa ja minä sain selkäni seinää vasten. Kaikki on parempaa, kun selusta on turvattu. Aamupalalla olimme säästäneet itseämme tätä lounasta varten, joten tilasimme pisintä mitä listalta löytyi: Menu Experience, juomilla. Tiedossa siis 5-6 ruokalajia. Katsotaan montako niitä tulee.


Alkuun lasilliset shamppanjaa. Epernayn jälkeiset skumppaöverit vielä vähän vaivasivat, mutta laseihin kaadettu Alain Ducassen nimikko shamppis meni alas helposti. Itsessään juoma ei ollut yllätyksellinen tai vaikea, pikkuisen jopa ärsyttävää, että Alainin nimellä jaksetaan ratsastaa näin paljon. Nälkä oli puoli kahdelta jo valtaisa, joten oi onnea, kun pöytäämme tuotiin briossia ja voita. Voita voilla, hihii. Briossi oli yksi parhaista koskaan maistamistani. Menun aloituspotkun tuli vetämään amuse: marinoitua hammasahventa ja suolaheinää. Annos oli superkalaisa, maistui ja haisi kalastajahousuille. Laseissamme ollut Vallet Condrieu Rouelle-Midi 2014 Rhonesta pehmensi makua huomattavasti. Kelpo annos.



Seuraavana vuorossa ankanmaksaa, punaherukkageeliä (vai marjapuuroa!) sekä marjoja. Briossi toimi annoksen kanssa upeasti. Itsessään marjat olisivat saaneet tuoda pikkuisen enemmän happoja annokseen, mutta viini paikkasi tätä. Marjapuuro oli turha ja turhan mauton, mutta teki toki annoksesta kauniin. Aromaattinen ja mineraalinen viini,  Domaine Weinbach Riesling Cuvee Colette, ryhditti annosta upeasti.



Lämmintä valkoista parsaa, maltan kastiketta, vähän pähkinää ja vuohenjuustoa. Parsahan on siis aina hyvää. Aina. Ehkä sen voi valmistaa jotenkin, että siitä saa pikkiriikkisen vähemmän hyvää, mutta nyt keittiö oli keskittynyt tekemään parsasta täydellistä. Maltan kastikkeen pippuri toi parsan maun ihanasti esiin ja uskaltaisin väittää, että kastiketta oli tuunattu sinapilla. Ei valkoista parsaa juuri tämän paremmin pysty enää valmistamaan ja pöytään tuomaan! Viini oli sama kuin maksan kanssa ja toimi parsankin kanssa täydellisesti tuoden pyöreään makuun enemmän rytmiä.



Lasiin chardonayta, Chateau Genot-Boulanger Les Vergers, mmm, hyvää, arvokkaan makuista. Tätä voisi juoda enemmänkin, mutta ei ehdi. Ei ehdi, koska eteemme tuodaan hummeria tai tarkemmin langustiinia, hiillostettuna. Tykönä sieniä, mantelirisottoa (oxymoron) ja hummerikastiketta. Ilman viiniä annos ei olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta mutta, viinin kanssa tämäkin vati hipoo täydellisyyttä. Risotto oli kekseliäs. Pääraaka-aineesta otettu paras irti. Kastike sitoi kaiken yhteen.



Olimme onnemme kukkuloilla. Verne ei ollut pettänyt vielä kertaakaan, vaikka olimme edenneet jo punaviiniin. Ranskalaisen keittiön ydin, raaka-aineiden kekseliäs ja kunnioittava käyttäminen on kuin oppikirjasta. Turhat makustelut sikseen, lasiin punaista: La Croix Ducru-Beaucaillou Cuvée Colbert Bordeauxista. Lautaselle jalka: kyyhkyä. Kyyhkystä paahdettuna, punasipulia, lehtijuurikasta, italialaista juustoa, mutta ei parmesaania. Viini oli jälleen upea, siis upea. Annos äärimmäisen tasapainoinen, ei pienintäkään riistamaisuutta kyyhkyssä. Liharuoka taivaasta, pienellä teellä.



Aika siirtyä jälkiruokiin. Alkuun se kevyempi. Pannun nähnyttä aprikoosia, verbenajätskiä ja amarettoa. Ei nyt ihan hirmu hitti meille kummallekaan. Jätksi oli kivan hienostunutta, mutta aprikoosi ei oikein osu suosikkeihimme. Mutta ei tänne tämän annoksen takia tultu, vaan tämän: The Jälkkäri. Pöytään kannettiin "suklaatorni", jonka tykönä hasselpähkinäjäätelöä, petit foursit, itse tehtyjä vaahtokarkkeja ja suklaatryffeleitä. Jopa minä osasin innostua tästä jälkkäristä. Sairaalloisen hyvää. Jäätelö totaalisen must-have kamaa, soittoa Valiolle! Vaahtokarkeissa oli mukana vieno sitrus, joka teki niistäkin syötäviä eikä vain sienimäistä sokeria. Ja juoma, Mas Mudigliza Maury, retroisesta etiketistään huolimatta, oli upea yhdistelmä jälkiruoan kanssa. Kaikki oli niin kaunista, niin ranskalaista, ettei se olisi voinut paremmin päättää ikimuistoista lounastamme historiallisen monumentin uumenissa. 





Lounas päättyi nousujohtoiseen päkään ja ikkunoita piiskaavaan vesisateeseen. Ei tätä ihan lounasseteleillä paikata, reilu 700 euroa kahdelta hengeltä. Kallishan tämä nyt oli, mutta oli tämä hyvä! Hintaan sisältyi upea miljöö, arvonsa mukainen välitön palvelu ja näkymät pitkälle Pariisin yli. Viinit hipoivat täydellisyyttä ja olivat kuin saumaton jatke gastronomisiin taidonnäytteisiin lautasillamme. Yksi harvoja bucket list -ravintoloita maailmassa. Ja kyllä. Tämän postauksen ihan ensimmäisen kysymyksen vastaus on Eiffel-torni.

Raadin arvio:
Ruoka 9+
Juoma 10-
Palvelu 9
Kokonaisuus 9+

Isoimmat plussat ja miinukset:
+ Ammattitaitoinen, mietitty kokonaisuus
+ Upeat viinivalinnat, joita ilman ei menua kannata ottaa
+ Hey commoon, Eiffel
- Kallis

Mikä: Le Jules Verne, Alain Ducassen yhden Michelin tähden ravintola Eiffel-tornissa.

lejulesverne-paris.com